Luovuudesta puhutaan herkästi monessa eri yhteydessä. Yleensä se liitetään taiteen tekemiseen ja tieteisiin. Luovuutta on tutkittu melko paljon, mutta yllättävää on, miten vähän on edistetty luovuuden käsitteen määrittelemisessä. Luovuuden käsitteen alla on tutkittu hyvin kirjavaa joukkoa asioita, usein on lähdetty liikkeelle kunkin kirjoittajan henkilökohtaisista luovuuden käsityksistä. Kun luovuuden käsitteen määritelmiä kootaan yhteen, päästään helposti kymmeniin tai jopa satoihin määritelmiin.

Kirjallisuudessa luovuutta on tarkasteltu toisaalta luovuuden kokeellisen tutkimuksen yhteydessä ja toisaalta teoreettisen asiana. Vaikka luovuuden käsitettä on pyritty korvaamaan muilla käsitteillä, kuten mielikuvitus, ongelmanratkaisukyky, ideointikyky jne. on luovuus käsitteenä kestänyt itsenäisenä, eikä sitä voi ajatella käsitteenä palautettavaksi pelkästään joukoksi muita kykyjä ja ominaisuuksia. Näin siitäkin huolimatta, että luovuutta sellaisenaan, paljaana ei voi käytännössä tutkia tai testata ihmisessä, koska sitä ei voi erottaa yhdeksi erilliseksi havaittavaksi ominaisuudeksi..

Luovuus usein personoidaan, puhutaan luovasta ihmisestä, sanotaan, että luova yksilö on henkilö, joka pystyy tuomaan esiin erityisen paljon uutta ja omaperäistä. Luovuuden käsitteeseen liitetään läheisesti luovan työn tulos, luova tuotos. Luovan tuotoksen toteaminen on puolestaan oma ongelmansa. Luovuuden tuotoksen asteen määrittää yleensä historia ja yhteisö. Jos tarkastelemme luovuutta nykyhetkessä, tapahtuu luovan tuotteen määritteleminen nykyisen ympäristön ja ajankohdan suhteen. Tarkkaan ottaen luovuutta ei voida kuitenkaan sitoa omaan aikaansa, vaikka arviointi tapahtuu aina jonakin ajan hetkellä.

Luovuutta ja luovuuteen liittyviä piirteitä on tutkittu lähinnä 1950-luvusta lähtien. Luovuuden tutkimuksen merkittävä uranuurtaja oli J.P. Guilford, joka vuonna 1950 esitteli käsitteensä eriytyvä (divergoiva) ja yhdentyvä (konvergoiva) ajattelu. Edellisellä Guilford tarkoitti omaperäistä ja tavanomaisesta poikkeavaa ajattelua ja jälkimmäisellä yleisesti hyväksyttyä ja tavanomaista ajattelua. Divergoivasta ajattelusta Guilford käytti sanaa luova ajattelu.

Jostain syystä tiedemiehillä on esiintynyt haluttomuutta kehittää luovuudelle täsmällistä määritelmää tästä on seurannut se, että niin kokeellisessa luovuustutkimuksessa kuin myös teoreettisessa tutkimuksessa, käsite on yleensä määritelty melko laveasti ja lähes kirjoituskohtaisesti, jolloin on hyvin vaikeata verrata tutkimuksia keskenään ja ylipäätänsä on epäselvää onko lopulta tutkittu luovuutta.

Torrance (1965) pyrki tukimaan sitä, mitä muuttujia luovuuden käsite pitää sisällään, hän päätyi neljään muuttujaan: henkilö, prosessi, tuote ja ympäristön paine. Torrancella oli periaatteena on kuvata luovuuden prosessi siten, että siihen osallistuu aina joku/jotkut henkilö/t jossakin ympäristössä ja tuloksena on tuote.

Murray (1959) määritteli luovuuden hyvin laveasti sellaisen kyvyn esiintymiseksi, joka on sekä uusi että hyödyllinen itselleen tai muille. Rogers (1959) käytti Torrencen neljää tekijää ja korosti erityisesti prosessin merkitystä. Bruner (1962) määritteli luovuuden toiminnaksi, joka on yksilön kannalta yllätyksellinen ja osoittautuu myöhemmin tehokkaaksi siten, että se ratkaisee tietyn ongelman tai on sellainen, että yksilö tuntee toteuttaneensa itseään tässä toiminnassaan kuten esimerkiksi taideteoksessa. Luovuus ilmenee Brunerin mukaan äkillisenä oivalluksena ja hänen mukaansa on riittävää, kun oivallus on tarkoituksen mukaista henkilön itsensä kannalta.

Lacklen ja Dembling (1964) määrittelivät luovuuden tietyn ratkaisun yleispätevyydeksi. Mitä yleispätevämpi ratkaisu on, sitä useammalle alueelle ratkaisun periaatetta voidaan soveltaa, eli luovuus määritellään tällöin luovan tuotteen kautta. Tällainen määritelmä sulkee Bachin mukaan pois mm. taiteellisen toiminnan, jossa luovuus on hänen mukaansa taiteilijan itsensä toteuttamista tai sitä, että taideteos tuottaa meille iloa, jota tuskin voidaan tulkita yleispätevyydeksi. Tuotoksen kautta tarkastellun luovuuskäsitteen perusongelma on se, että itse ’yleispätevä ratkaisu’ ei ole luovuutta vaan se miten se saadaan aikaan.

Taylor (1959) tarkasteli tutkimuksessaan yli sataa luovuuden määritelmää. Taylor totesi, etteivät määritelmät yleensä olleet ristiriidassa keskenään, vaan ne korostivat luovuuden eri puolia. Taylor kokosi määritelmistä teorian, jossa luova prosessi jakautuu viiteen eri tasoon ja jokainen taso jakautuu neljään eri vaiheeseen. Tasot ovat ilmaisutaso, produktiivinen taso, kekseliäisyyden taso, uudistava taso ja syntymistaso. Tasot muodostavat Taylorin mukaan hierarkian, jossa viimeinen syntymistaso edustaa korkeinta luovan prosessin tasoa. Kullakin tasolla luova prosessi käsittää Taylorin mukaan neljä vaihetta, jotka ovat valmisteluvaihe, kehitysvaihe, keksimisvaihe ja todentamisvaihe.

Taylorin tasoteorian ongelmana on luovuuden määritteleminen tuotteen kautta, luovuus on kuitenkin yksilöllinen prosessi, tuotteen valmistaa yleensä toinen ihmisryhmä, kuin se joka tuotteen ideoi. Taylorin määritelmä on ongelmallinen jo sen takia, että jako viiteen tasoon ja neljään vaiheeseen on periaatteessa mielivaltainen, tasoja ja vaiheita voidaan perustellusti ryhmittää myös muulla tavalla. Taylorin hierarkia erittelee kuitenkin hyödyllisesti luovuuden prosessia ja sen vaiheita.

Mednick määritteli luovuuden luovien ainesten sulautumisena uusiksi yhdistelmiksi, jotka vastasivat tiettyjä tarkoin määrättyjä vaatimuksia tai olivat muuten hyödyllisiä. Mitä kaukaisempia yhdistyvät ainekset ovat, sitä luovempi prosessi tai tietty ratkaisu on. Omaperäisyys ei Mednickin mukaan ole sama kuin luovuus, koska luovan ratkaisun tulee hänen mukaansa olla myös hyödyllinen.

Mednick kehitti luovuuden mittaamiseksi oman assosiaatiotestin, jota hän nimitti nimellä ‘The Remote Association Test’. Testissä tehtävissä esiintyi kolme sanaa, joita vastaan tuli löytää neljäs sana, joka yhdistäisi jollakin tavalla esitetyt sanat. Mednickin mukaan on kolme tapaa löytää oikea sana sattuma, samankaltaisuus tai ns. välitys, missä välitys yhdistää vieraita ja kaukaisia aineosasia.

Jackson ja Messick totesivat vuonna 1964 sattuvasti ‘se päivä, jolloin meillä on yleispätevä luovuuden teoria, on sama päivä, jolloin tiedämme miten runo kirjoitetaan oikeaoppisesti’. Wallach ja Kogan (1966) tutkivat aikaisempia luovuustutkimuksia ja tulivat siihen tulokseen, ettei ole mitään perustetta pitää luovuutta itsenäisenä ominaisuutena.

Kari Uusikylä on tutkinut luovia lahjakkuuksia väitöskirjassaan ‘Luovan lahjakkuuden kehittyminen’. Uusikylä viittaa omassa tutkimuksessaan Rhodesin luovan lahjakkuuden määrittelyyn ‘Luova lahjakkuus ilmenee yksilön kykynä tuottaa jotakin uutta ja ainutkertaista. Luovuudessa on neljä olennaista elementtiä: luova persoona, luova prosessi, luovuutta osoittava produkti ja luovuutta tukeva tai kahlitseva ympäristö’. Professori Kari Uusikylä (1996) esittää, että tutkijan tulee käyttää sellaista luovuuden määritelmää, joka parhaiten sopii hänen teoreettiseen lähestymistapaansa. Hänen mukaansa tutkijan tulee valita tutkimuksensa kannalta hyödyllisin teoriamalli, valita sen perusteella käsitteet ja soveltaa niitä tutkimukseensa.

Edellä kuvatusta voidaan todeta, ettei luovuudesta ole kyetty antamaan yksiselitteistä määritelmää, vaan määritelmät poikkeavat hyvinkin paljon toisistaan. Seuraavassa luvussa pyritään luovuus määrittelemään mahdollisimman tarkasti ja karsimaan pois ainakin sellaiset käsitykset, jotka laajentavat käsitettä tarpeettomasti tai muuten tekevät siitä epämääräisen.

Edellä on käynyt esille, että luovuutta on pyritty määrittelemään hyvin monella eri tavalla. Ehkä mieleen painuvimpana Taylorin 100 luovuuden määritelmän joukko. Perusongelmana on tuntunut olevan luovuuden määritteleminen tutkimuskohtaisesti, tällöin joudumme hyvin vaikeaan ongelmaan siinä, puhummeko me ollenkaan samasta asiasta keskustellessamme luovuudesta.

Kirjallisuudessa käsitellään luovuutta yleensä psykologian piirissä ja lähestymistapa on yleensä ns. ‘luovuuden teoria’ eli tutkitaan mm. sitä mitä luovuus on, miten se ilmenee ja voidaanko luovuutta parantaa ja mitata. Tämän tekstin lähestymistapa on periaatteessa samankaltainen, mutta panostamme alussa luovuuden käsitteen määrittelyyn, kun se kirjallisuudessa usein jää määrittelemättä tai käytetään hyvin yleistä tai epämääräistä määritelmä. Kuitenkin teemme tässä selvän eron itse luovuustapahtuman, luovan ihmisen sekä luovuuden käsitteen välillä.

Emme pyri kuitenkaan antamaan valmista teoriaa luovan teon tekemiseksi, joka selventäisi tyhjentävästi koko luovuuden idean. Siinä mielessä viitataan Jacksonin ja Messickin 1964 lausumaan ‘se päivä, jolloin meillä on yleispätevä luovuuden teoria, on sama päivä, jolloin tiedämme miten runo kirjoitetaan oikeaoppisesti’. Tässä ei päädytä kuitenkaan siihen, että luovuuden määritteleminen olisi vaikea, vaikka tyhjentävä teoria luovuudesta sitä onkin.

Voimme ryhmitellä erilaisia lähestymistapoja luovuuteen ja sen määrittelemiseen seuraavasti

1. Tapauskohtainen määritelmä, jossa luovuus määritellään tutkimuskohtaisesti.

2. Tuotosmääritelmä, jossa luovuus määritellään luovan tuotteen kautta.

3. Persoonamääritelmä, jossa luovuus määritellään persoonan kautta ja käsitellään lähinnä yksilön persoonallisuuden piirteinä ja käyttäytymistapoina.

4. Neurologinen määritelmä, jossa luovuus määritellään yksilön neurologisen tai fysiologisen tilan kautta.

5. Prosessimääritelmä, jossa luovuus nähdään prosessina, jolla on tietyt vaiheet.

6. Elementtimääritelmä, jossa prosessin lisäksi tarkastellaan henkilöä, tuotetta ja ympäristöä.

7. Toiminnallinen määritelmä, jossa luovuus nähdään yllätyksellisenä uutta tuottavana toimintana.

Kuten edellinen luettelo osoittaa, on luovuutta lähestytty hyvin monesta eri näkökulmasta.

Oleellista edellisissä on, että ne kaikki jollakin tavalla määrittelevät tai erittelevät luovuuden käsitettä, siihen vaikuttavia piirteitä tai luovaa prosessia. Ne eivät ole sinänsä oikeita tai vääriä luovuuden määritelmiä, vaan kyseessä on lähinnä eri näkökulmat tai lähestymistavat. Kun pyrimme yleisesti määrittelemään luovuuden käsitteen, voimme tarkastella, ovatko edelliset lähestymistavat tai määritelmät hyviä tai vähemmän hyviä, tavoitteena meillä tässä on paras tai parhaiten toimiva määritelmä, jonka kriteerit muodostaa lähinnä nykyinen ja tuleva luovuuden tutkimus. Oleellista on, että unohdamme tässä annetun totuuden tai ainoan oikean kokonaan ja puhumme ’parhaimmasta’ nykyhetkessä mahdollisesta tavasta. Kun viittasimme tutkimukseen kriteerinä, liittyy se lähinnä siihen, että tieteellisen tutkimuksen piiriin hakeutuu tai pitäisi hakeutua paras mahdollinen tieto myöskin luovuudesta.

Jo tässä vaiheessa on syytä erottaa toisistaan luovuuteen liittyviä käsitteitä ja entiteettejä, mitkä liittyvät jollakin tavalla toisiinsa, mutta ovat kaikki eri asioita. Näitä ovat

• luova persoona, joka on tai voi olla luovan teon suorittaja tai yksi suorittajista
• luova teko, mikä tarkoittaa jollakin tavalla määriteltynä jotakin luovaa tapahtumaa ns. ydintapahtumaa
• luova prosessi, mikä tarkoittaa laajempaa tekojen joukkoa, minkä seurauksena syntyy luova tuotos
• luova tuotos, mikä on luovan prosessin tai teon lopputulos

Tässä vaiheessa on jo hyvä selventää, että mikään edellä mainituista tai niiden kombinaatioista ei kata luovuus-käsitettä, vaikka ne kaikki ovat oleellisia asioita luovuudesta puhuttaessa.

Lähestymistapamme on siis pragmaattinen. Se, että unohdamme totuuden tai sen käsitteen, pelastaa meidät metafysiikalta ja ontologisilta sitoumuksilta. Ajatuksemme on, että paras mahdollinen teoria (parhaiten toimiva) on aina lähinnä tai riittävän lähellä totuutta, miten sitten totuus nähdäänkin. Tämä ei tietenkään ole täysin ongelmaton lähtökohta. Joutuisimme siihen varmasti liittämään myös aika käsitteen (pitkällä aikavälillä) jne. Kuitenkin lähestymistapa riittää niihin tarkoituksiin, joita tässä kirjoituksessa on nyt tarkoitus käsitellä luovuuden suhteen.

Tapaus- tai tutkimuskohtaista luovuuden määritelmää on puolustettu ja varsinkin käytetty melko runsaasti. Tutkimuskohtaisen määrittelyn etuna on ollut ainakin se, että on ylipäätänsä voitu tutkia jotakin sellaista, mikä ainakin sivuaa luovuutta ja tätä kautta on voitu saada hyvin paljon hyödyllisiä luovuutta erittelevää ja mm. luovuuden testaamista selvittävää tutkimusta. Ilmeisenä ongelmana kuitenkin on ‘tutkimuskohtaan’ paisuminen pullataikinan tavoin ja se suuri vaikeus, ettemme voi käyttää samaa kieltä puhuessamme luovuudesta. Tämä tyypillisesti johtaa siihen, ettemme tutki tai käsittele samaa asiaa eri luovuus-teksteissä.

Tuotteen kautta tapahtuvan määrittelyn esimerkkinä voitaisiin käyttää näkemystä, jonka mukaan henkilöä pidetään luovana, jos hänen tuottamiaan tuotoksia pidetään luovina (uusia ja omaperäisiä). Tämän määritelmän ongelmana on mm. se, ettei yksilön itseilmaisua pidetä tällöin luovuutena, eikä tiettyyn aikaan sidottu yhteisö ja arvostus tuo välttämättä esille myöhemmin luovaksi todettavaa tekoa tai tuotetta.

Persoonallisen lähestymistavan mukaan, luovuus määräytyy ihmisen persoonan piirteiden mukaan. Luovana pidetään esim. omaperäistä, riippumatonta ja mielikuvitusrikasta henkilöä. Tämä lähestymistapa on tullut tyypillisesti esiin, kun on kehitetty erilaisia testejä luovuuden mittaamiseksi, joista esimerkkinä Guilfordin faktorianalyysi. Ongelmana tässä on mm. se, ettei luovuutta voida nähdä passiivisena tai potentiaalisena ominaisuutena, jolloin edellytetään, että luovuuteen liitetään myös tuote tai luova teko.

Fysiologisen lähestymistavan mukaan luovuus määräytyy aivon erilasten tilojen ja aivon osien käytön kautta. Tämä lähestymistapa kohtaa heti runsaasti ongelmia, joista lähemmin jaksossa luovuuden myytit. Tämä tulee myös hyvin lähelle klassista mind-body -ongelma, jossa pohditaan kumpi on ensin mieli vai fyysinen ihminen. Lähestymistapa sulkee pois mm. luovan tuotteen ja on sitä kautta vielä ongelmallisempi kuin edellinen persoonallinen lähestymistapa. Näkemystä voidaan nimittää myös fysikalismiksi, joka on saanut suosiota nykyistenkin tiedemiesten ja fyysikoiden piirissä.

Prosessimääritelmässä luovuus nähdään prosessina. Luovan prosessin tuloksena on uusi tuote joka syntyy yksilön tai yksilöiden toiminnan tuloksena tietyssä ympäristössä ja sillä on oma rajallinen kestonsa. Tällöin halutaan painottaa sitä, että luovuus tai luova tuotos on aina tietyn prosessin lopputulos. Rogersin (1959) mukaan luova prosessi on arvioitavissa vasta jälkikäteen, jolloin voidaan todeta tuotteesta käsin onko prosessi ollut todella luova. Tämä lähestymistapa on oikeassa siinä, että luova tuote on aina jonkin prosessin lopputulos. Määritelmänä se on kuitenkin liian lavea, koska kaikki tuotteet ovat jonkun prosessin lopputuloksina. Prosessierittelyllä voidaan kuitenkin pyrkiä erittelemään hyödyllisesti luovan toiminnan vaiheita.

Elementtimääritelmän mukaan (ks. esim. Torrance (1965) ja Uusikylä (1996)) luovuudessa on neljä olennaista muuttujaa tai elementtiä: persoona, prosessi, produkti ja ympäristö. Kari Uusikylä viittaa omassa tutkimuksessaan Rhodesin luovan lahjakkuuden määrittelyyn ‘luova lahjakkuus ilmenee yksilön kykynä tuottaa jotakin uutta ja ainutkertaista. Luovuudessa on neljä olennaista elementtiä: luova persoona, luova prosessi, luovuutta osoittava produkti ja luovuutta tukeva tai kahlitseva ympäristö’. Elementaarinen määritelmä voidaan nähdä laajennuksena prosessiteoriaan, missä otetaan tarkasteluun luovan prosessin lisäksi yksilö (tai ryhmä) tuote ja ympäristö. Kaikki ovat olennaisia tekijöitä luovuutta tarkasteltaessa ja analyysi luovasta tapahtumasta voidaan ulottaa vielä laajemmalle kuin prosessimääritelmässä. Määritelmänä tämä on kuitenkin vielä laajempi kuin prosessimääritelmä ja sellaisena epämääräinen ja vaikea.

Toiminnallinen määritelmän mukaan luovuus on toimintaa, minkä lopputuloksena on tuote, joka täyttää jälkeenpäin tarkasteltuna joillakin kriteereillä luovuuden tuntomerkit. Tässä määritelmässä luovuuteen liittyy oleellisesti kaksi tekijää eli teon suorittava yksilö tai yhteisö sekä teon seuraus luova tuote.

Jotta voisimme selkeästi ja yksiselitteisesti puhua luovuudesta, tulisi luovuuden käsite määritellä mahdollisimman yksinkertaisesti ja aukottomasti. Edellisissä määritelmissä kaikissa paitsi mahdollisesti tapauskohtaisessa määritelmässä on yksi yhteinen tekijä ja se on luovan teon suorittaja. Toinen yhteinen piirre (neurologista määritelmää lukuun ottamatta) on luova tuote. Nämä eivät kuitenkaan vielä riitä luovuuden määrittelemiseen, koska luovuus tulkitaan luonnollisessa kielessä ihmisen ominaisuudeksi tai kyvyksi. Tällöin meidän tulisi määritellä luovuus persoonan kautta.

Voisimme nyt antaa alustavan yksinkertaisen määritelmän luovuudelle:

Tämä ei ole vielä kovin tyydyttävä määritelmä, koska se sisältää kehän käsitteessä luova teko.

Voimme yrittää tarkentaa luovan teon käsitettä käyttämättä sanaa luova. Luovuutena pidetään yleisesti kykyä luoda jotakin uutta. Koska mikä tahansa uusi ei vielä riitä luovuuden käsitteeseen voisimme lisätä uutta-termin eteen merkittävästi uutta. Se voi tarkoittaa esim. uutta parantavaa lääkettä, arvostusta saavaa sävellystä, palkittua kirjaa, kaupallisesti menestyvää teknistä laitetta tms. On selvä, että tekojen arvostus on aina aikaansa ja ympäristöönsä sidottu ja se määräytyy historian kuluessa omilla kriteereillään.

Näin saisimme määritelmän:

Tässä luova tuote määritellään käsitteellä ‘jotakin merkittävästi uutta’. Tämä viittaa yllensä konkreettiseen lähes materiaaliseen tuotteeseen, jotta saisimme käsitteelle vähän lisää ilmaa, sitä on syytä laajentaa, voidaanhan luovana tekona nähdä esim. ainutkertainen musiikkiesitys tai näytelmä, valinta tai jokin muu vähemmän konkreettinen, jolla on kuitenkin merkittävä arvo yksilölle tai yhteisölle. Voisimme laajentaa tuotteen määritelmän käsitteeksi merkittävästi uutta tai ainutlaatuista.

Tämä on kuitenkin vielä liian yleinen määritelmä, koska mikä tahansa uusi teko ei ole välttämättä luova. Voimme esim. rakentaa koneen, joka maalaa satunnaisesti paperille kuvioita eri väreillä. Kuvat voivat olla ainutlaatuisia siinä mielessä, ettei sellaisia ole mahdollisesti aikaisemmin tehty. Voi olla, että jotkut kuvista ovat esteettisesti merkittäviä. Kone tekee kuitenkin kuvia ennalta määritellyn systemaattisesti. Tätä voitaisiin verrata tietokoneen käyttöön shakkipelissä, jossa lasketaan esim. kaikki vaihtoehdot eteenpäin kahden siirron päähän. Tällaista toimintaa ei pidetä yleensä luovana ellei tuo kokonaisuus ole ollut nimenomaan tarkoitus.

Joka tapauksessa puhdasta sattumaa ei voida pitää luovuutena.

Luovuuden käsitteeseen liittyy se, että se on ihmisen tarkoituksellinen teko, satunnaisesti syntyvää emme pidä luovuutena, tästä syystä meidän tulee edelleen tarkentaa määritelmää, jolloin saamme:

Vaikka määritelmää tehtäessä tässä on ajateltu lähinnä yksilöä, ei edellinen määritelmä rajaa kykyä yhteen henkilöön, vaan luovuutta voitaisiin myös ajatella kollektiivisena kykynä, joka esiintyisi esim. jollakin rajatulla ihmisjoukolla kuten ryhmällä tai tiimillä ja ajateltuna vielä siten, että ryhmän kyky saattaisi olla suurempi kuin osiensa summa. Tähän mahdollisuuteen tai ongelmaan emme tule kuitenkaan enemmälti syventymään.

Olemme siis rajanneet tässä luovuuden käsittelymme lajina ihmiseen liittyväksi asiaksi, emmekä puhu mahdollisesta eläinten, kasvien tai elottomien kappaleiden luovuudesta, jos sellaista ylipäätänsä ollenkaan voidaan edes ajatella, lisäksi tässä keskitytään yksilön luovuuteen. Sillä tavalla yhteisö on aina tietenkin mukana, että ihminen ei ole ilman muita ihmisiä ihminen. Ihminen on aina sosiaalinen olento, susien joukossa ihmisestä kasvaa ’susi’.

Edellisessä määritelmässä on vielä runsaasti pienehköjä ongelmia. Jos puhumme kyvystä, tarkoittaa se ihmisen ominaisuuksien joukkoa vähän samaan tapaan kuin määritellään esim. ihmisen älykkyys. Tässä on se ongelma, ettei luovuutta tarvitsisi esiintyä ollenkaan, jos yksilö ei jostakin syystä käyttäisi luovuuden kykyään. Onko luovuus rajattavissa pelkäksi mahdollisesti potentiaaliseksi kyvyksi?

Koska nyt näyttää olevan, että luovuus on kyky, joka ilmenee tekojen avulla, määrittelemme vielä luovan teon käsitteen käyttäen hyväksi edellistä luovuuden määritelmää:

Tämä riittää meille tässä vaiheessa. Tässä vaiheessa on siis hyvä muistuttaa, että luovuutta ei siis ole 'luova teko', 'prosessi' tai 'luova tuotos' (luovan teon lopputulos), vaikka ne kaikki liittyvät luovuuteen. Luovuus on abstrakti, eräänlainen metakäsite, niin kuin älykkyys. Luovuus on nyt määritelty kyvyksi. Kyky käsitteenä on puolestaan erittäin hankala ja vaikeasti arvioitava. Kaikki tästä eteenpäin kirjoitettu liittyy jollakin tavalla luovan kyvyn määrittämiseen ja luovuuden mahdollistamiseen.

Vaikka luovuuden käsitettä määriteltäessä se on tietyllä tavalla rinnastettavissa älykkyyden käsitteeseen, ei käsite käytännössä ole kuitenkaan näin yksiselitteinen. Määrittelemällä luovuuden, määrittelemme samalla luovan persoonan, mutta miten luovuus ilmenee käytännössä ja miten älykkyys ilmenee käytännössä? Älykäs ihminen suorittaa tyypillisesti älykkäitä tekoja, ratkaisee ongelmia, elää turvallisemmin ja usein viisaammin, kykenee haastaviin suorituksiin vapaa-aikana ja työelämässä jne. Älykkyys ilmenee kaikessa arjen toiminnassa, ainakin jollakin tavalla. Ilmeneekö luovuus samaan tapaan?; kyllä. Luova ihminen on ennakkoluuloton, utelias, tietäväinen, kaikesta kiinnostunut, ahkera, itsenäinen, epäileväinen jne. Luova ihminen uskaltaa tarttua haasteisiin, kysyy perusteita, tarttuu ennakkoluulottomasti uusiin asioihin, ratkoo ongelmia, tuottaa pieniä ja suuria luovia tekoja.

Toimiiko luova ihminen luovassa ammatissa kuten taiteen parissa tai tiedemiehenä, mistä tiedämme, että ihminen on luova? Luovia ihmisiä toimii kaikissa ammateissa ja vaikka ihmisen olisi ns. luovan ammatin harjoittaja, se ei tee hänestä luovaa persoonaa. Ammatin valinta on toisaalta persoonakysymys ja toisaalta monimutkainen yksilön elämäntilanteisiin ja ympäristöön liittyvä valinta- ja sattumaratkaisu. Taiteilijat saattavat olla keskimääräistä luovempia mutteivät välttämättä luovia tiukan määrittelyn mukaan. Tosiasiassa luovuus taiteilijoissa vaihtelee samaan tapaan kuin älykkyys ihmisissä ja luovuus keskimääräisessä populaatiossa vaihtelee samaan tapaan kuin älykkyyskin riippumatta ammatista.

Luovuus ja älykkyys on jäljitettävissä arkipäiväisessä toiminnassa, mutta vain sitä erikseen, riittävin kriteerein tarkkailtaessa. Käytännössä luovuus monipuolisempana ominaisuutena on hankalasti jäljitettävissä arkipäivän toiminnassa. Tässä mielessä se ei ole niin yksiselitteinen käsite kuin älykkyys. Eräs oleellinen ero älykkyyteen nähden, on se että ihminen kykenee olemaan myös osittaisluova eli toimimaan luovasti vain tarkoin rajatussa aiheessa ja puitteissa. Henkilö, joka toimii esim. tutkijana, jollakin hyvin rajatulla alueella, saattaa kyetä ennakkoluulottomaan käyttäytymiseen, uteliaisuuteen ja innokkuuteen tuon rajatun alueen sisällä olemalla silti arkipäiväisessä ympäristössä konservatiivinen, ennakkoluuloinen ja hyvin vähän kaikista ilmiöistä kiinnostunut yksilö. Saman ilmiön voimme löytää joistakin taiteen harjoittajista. Lisäksi yksilön luovien tekojen merkittävyyteen vaikuttaa voimakkaasti ihmisen muu lahjakkuus, siitäkin huolimatta, että yleinen lahjakkuus korreloi luovuuden suhteen. Lahjakkuus voi lisäksi olla suuntautunut hyvin kapealle sektorille, jolloin voimme esim. yksilöidä henkilön, joka on hyvin rajatusti lahjakas ja hyvin rajatusti luovaa, mutta panostamalla kaiken tarmonsa lahjansa edellyttämään alueeseen hän voi kyetä kohtuullisen merkittäviinkin lopputuloksiin.

Luovuus Lahjakkuus ; piirrä kuva & viivat keskelle ja molempiin neljänneksiin

Voiko ajatus olla luova? Joudumme heti hankalaan ongelmaan ’mitä tarkoittaa luova ajatus?’. Jotta ajatus voisi olla luova, sillä täytyy olla jokin merkitys, se tulee voida konkretisoida. Tulee voida ilmaista mitä ajatellaan, mikäli ajatusta ei voida ilmaista, se on enemmän tunnetila kuin luovaan tekoon potentiaalisesti johtava ajatus. Kaikki merkittävä ajattelu tapahtuu itse asiassa lähinnä sanojen avulla, tästä enemmän myöhemmin omassa jaksossaan.

Luova ajattelu tarkoittaa ajattelua luovasta teosta tai ajattelua ideoista, jotka voivat johtaa luoviin tekoihin. Näin luova ajattelu on palautettavissa luovaan tekoon ja voimme todeta, että itse ajattelu ei ole luovaa, ellei se tuo esille aitoa mahdollisuutta luovaan tekoon. Tietenkin tämä ajattelu voi jäädä yksilön omaksi.

Luova ajattelu liittyy aina tekoon tai sen mahdollisuuteen. Luovaa tekoa edeltää yleensä aina ajattelu teosta. Itse asiassa luova tuotos koostuu usein ajattelusta. Voidaan ajatella, että esim. sanallinen taideteos runo tai kirja on ajattelun tuotos, joka vain on kirjattu paperille. Beethoven totesi aikanaan, että säveltäessään hän muodostaa sävel-teoksen mielessään lähes valmiiksi, ennen kuin hän kirjoittaa sen ylös. Tieteellisessä tutkimuksessa tarvitaan tyypillisesti erilaisia kokeita, jolloin tutkimus on ajattelun ja kokeiden välistä vuorovaikutusta. Tutkimuksen luova osa on kuitenkin oleellisesti ajattelua. Maalaustaideteoksesta voisi ajatella, että ajattelun (tekeillä olevan maalauksen) ja ulkomaailman välinen suhde on vielä tiiviimpi ja voidaan ajatella, että osa siitä mitä syntyy, on osittain satunnaista eli ei välttämättä täysin suunniteltua, koska maalauksen edellinen tila voi vaikuttaa seuraavaan tilaan, mutta lopputulos, joka syntyy on kuitenkin viimekädessä maalarin itse siihen oleellisesti vaikuttama.

Tästä voitaneen päätellä, että luovuus on oleellisesti mielen sisällä tapahtuvaa toimintaa. Luovuuden ja sen tuotoksen välillä on selvä ero. Ei ole periaatteessa välttämätöntä, että luova ihminen tuottaa mitään, jokainen taideteos, tutkimustulos tai arkipäivän luova ongelmanratkaisu olisi voinut jäädä myös tekemättä. Emme tiedä ohikulkijasta, onko hän luova tai älykäs. Meillä ei ole itse asiassa käsitystä siitä, kuinka paljon älykkyydestä tai luovuudesta konkretisoituu maailmassa. Se mikä tapahtuu, tapahtuu. Ne luovat tuotteet, jotka syntyvät, syntyvät.