10.2 Neroudesta
Nerous on yksi mystisimmistä käyttämistämme käsitteistä, se nähdään lähes jumalallisena ominaisuutena, joka liitetään vain harvoihin ihmiskunnan edustajiin. Toisaalta nero-käsitettä voidaan käyttää arkipäiväisesti, todeten hyvän idean esittäjälle ‘olet nero’. Kuka on nero ja mitä tarkoitamme nerous-käsitteellä?
Yksi historian tunnetuimmista nerouden analyytikoista on ollut Arthur Schopenhauer (1788-1860 ), joka filosofisten kirjoitustensa lisäksi tunnettiin myös suurena pessimistinä. Hän on kirjoittanut ehkä ihmiskunnan hienoimmat lauseet neroudesta. Schopenhauerin mukaan vain hyvin harvat ihmiset ansaitsevat neron nimen. Nero on ihminen, joka kykenee kohoamaan ideain näkemiseen. Ideain näkeminen pohjaa ennen kaikkea kykyyn vapautua tahdosta. Nero tavoittelee aina jotakin objektiivista tarkoitusta. Nämä suuret ihmiset ovat joko sankareita, taiteilijoita tai ajattelijoita. Nerot ovat aina myös tavallisia ihmisiä kaikkine arkipäiväisine askareineen.
Nero edellyttää huomattavasti suurempaa älyllistä kykyä, kuin tahto tarvitsee palvelukseensa. Tätä älyn ylijäämää nero käyttää maailman objektiiviseen tajuamiseen. Nero ajattelee vähemmän käsittein kuin kuvin. Sen tähden mielikuvitus kuuluu olennaisena osan nerokkuuteen, on suorastaan sen perusedellytyksiä. Vaikka ideain tarkastelu edellyttää tahdosta vapautumista, edellyttää nerokkuus myös epätavallisen tarmokasta tahtomista.
Neron pää ei enää kuulu hänelle vaan maailmalle. Monet mainitut piirteet vaikuttavat siihen, että nerokkuuden ja mielipuolisuuden välillä nähdään sukulaisuutta, mikä viime kädessä johtuu älyn ja tahdon epänormaalista suhteesta kummallakin. Nerot ja hullut elävät toisessa maailmaa kuin tavalliset ihmiset. Nerokkuus vain elää kerroksia ylempänä kuin hulluus. Kaiken lisäksi nerossa on vielä jotakin lapsenomaista ja naivia. Neron tuotteet syntyvät vaistomaisesta välttämättömyydestä. Kun nerollinen luominen on toisaalta mitä suuremmassa määrin tietoista, niin se toisaalta on vaistomaista ja tiedotonta.
Neron onnellisuus on kuolemattomien teosten luomisessa, ei maineessa, sillä nero työskentelee jälkimaailmaa varten, oma aika ei häntä ymmärrä. Nerokkaat henget ovat ihmiskunnan valotorneja, joita ilman se hukkuisi hirvittävien erehdysten ja villiintymisten rannattomaan mereen. Nero kuuluu harvinaisimpiin luonnonilmiöihin. Saattaa kulua vuosisatoja, kunnes syntyy todella suuri, ihmisjoukon yläpuolelle kohoava henki, jonka tuotteet säilyvät vuosituhansia. Nerokas ihminen on liian harvinainen tavatakseen vertaisensa ja liiaksi muista erottuva ollakseen heidän toverinsa. Mutta ihmisillä on hänestä ja hänen painostavasta etevämmyydestään yhtä vähän henkilökohtaista iloa, kuin hänellä on heistä. Nero etsii toisilla vuosisadoilla eläneiden vertaistensa henkien seuraa, jotka yhdessä muodostavat ‘nerojen tasavallan’. Jokainen nero on suuri lapsi ja sen vuoksi hän tarkastelee maailmaa kuin outoa näytelmää siis puhtaasti objektiivisesti.
Kuten Schopenhauer edellä totesi, nero on myös tavallinen ihminen. Schopenhauer itse, tämä luova nero parhaassa voimassaan sekä ihastutti, että kauhistutti tuttaviaan. Sillä ne ankarat vaatimukset, jotka hän asetti itselleen hän asetti myös toisille, jotka etsivät hänen seuraansa. Siitä johtui, ettei Dresdenissä juuri kukaan häntä ymmärtänyt. Hänen arvostelunsa häikäilemättömyys ja pureva ivansa loukkasivat monia ja pitivät ihmiset hänestä loitolla. Niinpä Schopenhauerilla oli monien luovien nerojen tapaan vaikeuksia löytää itsensä tasoista ihmistä kommunikointiin. Hän tunsi koko ikänsä itsensä kovin yksinäiseksi ja huokaili ‘anna minulle yksi ihminen’. Schopenahauer päätyi pessimistisiin ajatuksiin todeten ‘elämä on kurja asia, olen päättänyt kuluttaa sen ajattelemalla sen olemusta’.
Schopenahauer totesi lopulta tulleensa siihen oivallukseen, että luonto on äärettömän paljon karumpi kuin olettaisi, ja minun on täytynyt arvokkaasti ja kärsivällisesti kantaa ‘kuninkaallisen yksinäisyyden osani’. Schopenhaer totesi ’minun kaltaisteni olentojen, jotka kerran minun laillani ovat eläneet ihmisten parissa, jälkeen jättämät muistomerkit, heidän ajatusmaailmansa on elämäni suurin nautinto. Heidän kuollut kielensä on minulle tutumpaa kuin kaksijalkaisten elävä olemassaolo.’
Schopenahauer jatkoi pessimistisiä pohdintojaan yhä pitemmälle, hän näkee että elämä on oleellisesti kärsimistä. Kuolema elämän tuloksena osoittaa, että elämä ja pyrkiminen on jotakin turhaa, hyödytöntä ja ristiriitaista. Äärellisen olemassaolon mitättömyys paljastuu ajan muodossa. Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole muuta kuin mitättömiä unia: menneisyys ei enää ole olemassa ja tulevaisuutta ei vielä ole. Nykyisyys, ainoa todella olemassa oleva, ei tarkkaan ottaen ole muuta kuin menneisyyden ja tulevaisuuden välissä oleva ulottuvaisuutta vailla oleva raja, sillä se mikä juuri oli nykyisyyttä, on heti jo mennyttä.
Schopenhauerin mukaan ihminen eroaa muista olennoista vain asteeltaan, ei koko olemukseltaan. Lajihistoriallisesti kaksijalkainen suku kuuluu eläinkuntaa. Ihminen on sukulainen sekä apinan että tiikerin kanssa, pohjaltaan villi hirvittävä peto, jonka tunnemme vain kesyttämisen ja hillitsemisen tilassa, jota sanotaan sivilisaatioksi. Sen tähden meitä hänen tilapäiset purkauksensa kauhistuttavat. Mutta missä ja milloin laillisen järjestyksen lukko ja kahleet poistuvat ja anarkia pääsee valtaan, siellä ilmenee, mitä hän on.
Ihminen eroaa eläimistä olennaisesti älyn puolesta, kun eläin vain aistii ja havaitsee, niin ihminen lisäksi ajattelee havaitsemaansa ja tietää, koska hän omistaa järjen. Maailmassa on vain yksi valehteleva olento: ihminen. Kuitenkin ihmisen ja ihmisen välillä on niin suuri ero, että näyttää kyseenalaiselta, voidaanko lainkaan enää puhua samasta ihmislajista. Tämä koskee varsinkin ihmisten älyä. Keskinkertainen ihminen on paljon lähempänä eläintä kuin luullaan. Useimmat ihmiset koettavat tulla toimeen mahdollisimman vähin ajatuksin, koska ajatteleminen on heistä raskasta ja vastenmielistä.
Ihmisen älyllisen asteen mittapuuna on Schopenhauerin mukaan se, missä määrin hän kykenee kohoamaan yleiseen tarkasteluun ja näkemään yksilöllisessä yleistä. Sen mukaan ihmisten henkinen näköpiiri on hyvin erilainen kohoten eläimellekin ominaisesta nykyisyydessä pysyttelevästä tajunnasta lukemattomissa asteissa neron melkein äärettömyyttä syleilevään tajuntaan asti.
Keskinkertaisuus on kaikkialla maailmassa suosiossa. Keskinkertaiset kyvyt hallitsevat maailmaa, kun taas nerot eivät saa ääntään kuuluviin. Sama aste ero pätee myös moraalisiin kysymyksiin. Schopenhauerin mukaan sukupuolirakkaus on onnen harhaluulo, todellisuudessa se perustuu voimakkaimpaan viettiin, joka pyrkii yksinomaan suvun säilyttämiseen, mikä minä hetkenä tahansa keskeyttää vakavimmatkin askartelut, hämmentää ajoittaisesti kirkkaimmatkin päät, ei kammoksu valtiomiestenkään neuvottelujen ja oppineiden tutkimusten häiritsemistä, särkee lujimmatkin siteen ja vaatii suurimmat uhrit. Onnelliset avioliitot ovat perin harvinaisia, koska sen päätarkoitus on tuleva eikä nykyinen sukupolvi. Schopenahauer menee pessimismissään niin pitkälle, että sen on todettu olevan yksi piristävimmistä, ilmaa puhdistavista, vapauttavista ja kohottavista ilmiöistä, eikä siis painostava tai masentava.
Edellä esittelimme Schopenhauerin ajatuksia neroudesta. Voidaanko neroudesta sanoa, jotakin yleistä, voidaanko neroutta määritellä tai kuvata. Edellä tuli esiin runsas joukko ominaisuuksia, jotka ovat ominaisia nerolle, äärimmäisen lahjakkaalle ihmiselle. Nero-termiä käytetään eri tavoin, voidaan puhua myös nerouden eri lajeista. Puhutaan mm. lapsineroista, yleisneroista, universaaleista neroista ja renessanssineroista. Lapsineroista, ei tässä sen enempään puhuta, nerous liittyy koko ihmisen elämän kaareen, mikäli nerous päättyy lapsuuteen, voidaan ehkä paremminkin puhua hyvin harjoitetusta lahjakkuudesta kuin varsinaisesta neroudesta. Yksi jako nerojen luokittelussa on mielestäni tehtävissä, voidaan puhua toisaalta universaaleista tai yleisneroista sekä jonkun erikoisalan neroudesta tai erinomaisesta taituruudesta.
Scahopenahauer puhui neroudesta lähinnä universaalissa mielessä ei niinkään erikoisalan neroudesta. Onko jonkin erikoisalan kuten jonkin tieteenlajin, musiikin tai muun taiteen nerous aitoa neroutta, vai hyvin harjoitettua lahjakkuutta. Rajaa on vaikea vetää, on selvää että mitä kapeammalle alalle ihminen keskittyy sen parempia tuloksia hän tuolla alalla saavuttaa. Ainutlaatuisista historiallisista saavutuksista puhuttaessa, voidaan kuitenkin usein puhua neroudesta.
Mitä yhteistä on nerolla ja huippuluovalla yksilöllä, tietenkin kyseessä voi olla sama yksilö ja yleensä neron tulleekin olla luova, saadakseen jotakin merkittävää aikaan, mistä nerouden sädekehä ilmaantuu. Schopenhauer toi esille neroutta kuvatessaan useita piirteitä, jotka ovat ominaista myös luovuudelle:
Schopenhauerin nerouteen liittyvät määritelmät ovat mielenkiintoisia, niissä on jotakin suoraa sukulaisuutta sille, miten me olemme määritelleet luovuutta tai luovuuden edellytyksiä. Oleellisen tavoittelu, ideointi, voimakas tahto, universaalisuus, poikkeavuus ja lapsenomaisuus ovat selkeästi luovan persoonan tavoittelemia ominaisuuksia. Tässä ei ole mitään ristiriitaa, koska neroksi leimautuminen määräytyy yleensä sen kautta, miten merkittäviä luovia tekoja yksilö on kyennyt aikaansaamaan.